Pupu on nyt ollut reilun vuoden leikattuna ja tänään lenkillä mietin sitä valtavaa muutosta tuossa koirassa. Ennenhän se oli hyvinkin eläväinen AD/HD, joka ei ollut sekuntiakaan paikallaan ja Unin kanssa ne oli varsinainen kauhukaksikko. Ilmeisesti hormoonimyllerrys piti Pupun hyvin ”sekopäisenä”, sillähän oli juoksu 3-4kk välein. Joten se oli joko juoksussa (4vk), valeraskaudessa (juoksun jälkeen noin 1kk), tai sitten sille oli taas jo tulossa juoksu ja koira taas oli mielen myllerryksessä.

Nyt vuoden kuluessa koirasta on kuoriutunut semmoinen koira, mistä muut puhuvat, millainen isovillakoira todellisuudessa on. Rauhallinen, kiltti ja joka hetkittäin melkein ymmärtää puhetta. Kyllähän se saa hepulit, kun tuttuja tulee käymään, mutta osaa jo rauhoittuakin alku hälinän jälkeen. Lenkeillä löntystää vierellä tai perässä, herkästi kuuntelee mitä sille sanotaan.

Suurin on ehkä se valtava yhteys mikä tähän koiraan on auennut, Pupu on kohta 5v ja tuntuu, alkavan toimimaan oikeana kätenäni… Olen aina sanonut, ettei isovilla taida olla rotuni, etten semmoista koskaan enää ota, niin enää en voi olla ihan samaa mieltä. Tälläinen rauhoittunut ja ikää sekä kokemusta saanut isovillakoira on vaan kaikin tavoin… rakastettava (kunhan pystyisi unohtamaan nuoruuden huligaanivaiheen 😀 ).

Pupu ja suuhun kiinni kasvanut pallo…