Eilen illalla Jekku istuskeli peloissaan terassilla, kun naapurin koira oli haukkunut. Pojat huiskivat toisiaan sireenin oksilla leikillään. Sitten Jekun päässä tapahtui joku ihme ”klik” ja se ryntäsi poikien sekaan leikkimään oksilla! Ja siellä se sitten peuhasi poikien kanssa, kuin ei olisi ikinä pelännytkään. Ja aloitti myös riehumisen Pupun kanssa kaadettujen sireenien keskellä… Katsoin äimän käkenä koiraa.
Itkin illalla sitä, että olin jo korviani myöten rakastunut Jekkuun, sen persoona jotenkin viehätti minua ja nyt minun pitäisi antaa se pois. Ei minua haitannut, että se pelkäsi lenkeillä vähän kaikkea tai että se olisi jotenkin jäyhä luonteeltaan. Kävin illalla taas sen kanssa pikku lenkin yksikseen ja se oli ihan peloissaan kun näki toisen koiran. Siinä se seisoi upeassa näyttelyasennossa,tuijottaen kiihkeästi suuntaan, jonne vieras koira oli hävinnyt…

Aamulla päästin koirat huoneestaan ja katsoin muistiko Jekku pojat eiliseltä. Ensin se katto, et ketäs nää nyt oli, kunnes muisti ja antoi ilomielin poikien silitellä ja tunki pusutellen jo lattialla istuvan syliinkin. Kivi vierähti sydämeltä. Sillä ensi sijaisena asiana on lasten turvallisuus. Minun oli pakko soittaa kasvattajalle ja sanoa, ettei tämä koira lähde täältä tänään yhtään minnekkään. Kahden viikon koe aikaan palattiin, mutta aika paljon saa tapahtua, että Jekku tuosta enää lähtee. Se on iso Persoona ja hurmannut minut ja pojat täysin…

Nyt vaan harjotusta, totutusta, harjotusta… Ja näytetään sille maailmaa, joka on selkeästi ollut sille aika vieras. Tehokuuria. 🙂 Poika kun ei vaikuta pohjimmiltaan aralta, tipautin nimittäin föönin letkunkin vahingossa seinältä sen viereen ja se vaan vilkas, et kappas, mitä sieltä tuli.

Hei, nää olikin mun kavereit, leikitään!

Mihin se mööökö meni?

Silmiä hivelee tuo sen kroppa…