Nyt on sitten totuteltu elämään ilman Iloa… Itselle se on varmaan vaikeinta. Kun lenkille lähtiessä ottaa hihnat, odottaa, että Ilo tulee kauheaa vauhtia säheltämään ja hymyilemään koko hammasrivistöllään. Ilostakin muistaa sen ajan, kun koira oli vielä kunnossa, viimeiset ajat se oli ihan erilainen.
Eli loppuaikana Ilo söi 200g-300g annoksia ruokaa, jotta paino edes hieman pysyi kuosissa, koiran normaali annoshan oli vajaa 100g. Ruoka ei selkeästi enää imeytynyt kunnolla. Eläinlääkärin mukaan Ilo vaikutti aika lailla luovuttaneelta, koska kotona se makasi paljon, hakeutui aurinko pilkkuihin makoilemaan ja paleli. Se ei oikein innostunut sille keksityistä piristyksistä eikä se enää lähtenyt Naomin kanssa leikkiin. Silti sitä miettii, että olisiko sittenkin voinut tehdä jotain toisin, olisiko sittenkin sillä ollut vain joku parannettava tauti, joka ei kumminkaan näkynyt verikokeissakaan. Onhan se hurjaa joutua lopettaa koiransa vähän yli 3-vuotiaana… Koirien terveydestä on ollut viime aikoina puhetta mediassa ja nyt puhuttiin jo cavalierkingcharlesinspanielin rodun lopettamista liian sairaana rotuna. Eläinlääkärin kanssa tästä juteltiin ja hänkin sanoi, että vanhimmat hänen asiakkaistaan on cavalieroja. Toki niillä on sydänvikaa ym, mutta monet elää sydänlääkkeiden varassa onnellisen pitkän elämän. Hänelläkin oli ihan muita rotuja sairaiden listassa, itsellekkin tuli heti mieleen esimerkiksi saksanpaimenkoira, joka tuttavien koirien perusteella johtaa aika lailla vikatilastoa, eikä tuo harjiskaan välttämättä sieltä terveimmästä päästä ole rotuna.
Mietin miten koirat pärjäisivät Ilman iloa. No Pupu oli paikalla kun Ilo lopetettiin ja hetkellisesti haisteli häntä koipien välissä mitä tapahtui, mutta kun tiskiltä’ sai ilmaisia nameja, niin johan se unohti koko koiran 😀 Pupu muutenkin raaakaaastaa eläinlääkäriä, onhan siellä iso liuta ihmisiä vain häntä varten! Naomin annoin haistella Ilon pantaa ym kun tultiin, mutta ei sitä näköjään Ilon lähtö kummemmin hetkauttanut. Ehkä sekin käsitti, että Ilo oli jo tosi sairas, kun ei sitä saanut edes leikkiin.
Mutta elämä jatkuu eteenpäin. Olen menettänyt kaksi koiraa puolessa vuodessa. Unin jälkeen sanoin, ettei sitä paikkaamaan tule ketään, mutta nyt kun Ilokin lähti näin nopeaan, niin nyt on pakko sanoa, että nyt on yksi koiranpaikka meillä auki… Mutta mille ja kenelle, sitä en tiedä. Eilen jo katseltiin poikien kanssa koirakirjoja. Ei ole helppoa kun etsii karvaamatonta, pientä, kilttiä koiraa ja kaiken päälle koira saisi olla näyttelytasoinen ja mieluiten haussa olisi isompi pentu tai aikuinen. Pitää katsella, josko tämmöistä kipittäisi kohdalle, kiire ei ole, nyt mennään näiden kahden mussukan voimin.