Päästiin kuin päästiinkin Unia katsomaan Pukinmäen koirapuistoon. Oli ihana nähdä neitiä, joka oli avoimen hämmästynyt, kun pölähdettiin paikalle. Alkujärkytyksen jälkeen neiti näytti tunnistavan meidät, mutta eihän sitä niin ehdi moikkailemaan kun pitää juosta muiden kanssa. Ilo ja Naomi ei jostain syystä vaikuttaneet kovin ilahtuneilta, että heidät raahataan pakkaseen ja tuuleen, jonnekkin KOIRApuistoon ja josta kaiken päälle, löytyi vielä UNI! 😀
Ihana nähdä Unin viilettävän entiseen malliin pitkin puistoa Crinon kanssa. Koirasta oli jotenkin hävinnyt se pahin terä, se ei nimittäin hyppinyt meitä ketään muussiksi ja vaikutti jotenkin ainakin hitusen rauhallisemmalta, vaikka eihän tuosta rauhallista millään saa 😀 . Koira myös totteli hienosti käskytystä, eikä pöllöillyt niin, että sitä olisi joutunut kovemmin komentaa (kuten ennen joutui, kun se oli kuin yliviritetty jousi). Jännästi koira tuntui keltä tahansa ystäväni koiralta, ei enää omalta, meidän Unilta. Siltä, ettei sitä enää tunne kuin omia taskujaan. Toisaalta, hyvä niin, vaikkain sanoin Liisalle, että jos hätä tulisi ja Uni tarvitsisi uuden kodin, niin ihan varmasti sille löytyisi paikka meiltä.Todella hieno koira, oli vain väärään aikaan väärässä paikassa, kun elämä tekee yllätyksiä. Mutta nyt Uni on varmasti ihan oikeassa paikassa 🙂
KUVAGALLERIAA TAPAAMISESTA TÄÄLLÄ
Ilo haistelee epäuskoisesti, mutta kyllä, se on Uni.
Naomin ilmeestä näkee, mitä mieltä se on Unista…
Sama vanha Uni!
Ja Unilla oli hauskaa elämänkumppaninsa Crinon kanssa.
Porukkaa riitti, koska olimme villakoirien puistotapaamisessa.
Ja mustia isoja melkein vilisti silmissä (Uni edellä ja pojat perässä).
Ja sitten mentiin katsomaan parkkipaikalle autoon jätettyä Pupua (kun sillä on se juoksu) ja voi onni, sisko löytyi!
Ja vähän päästiin verestämään vanhoja muistojakin.
Ja turpiinhan sitä pikkusiskoa oli vedettävä, että muistaa missä kaappi seisoo 😀
Onnellinen, elämäniloinen Uni, kieli lerpattaen, silmät kierossa. Olen niin onnellinen sen puolesta, että löydettiin sille täydellinen koti.
