Pitääkö olla paperit?

Posted on

Netissä velloon keskustelu rotukoirien paremmuudesta sekarotuisiin nähden. Kysytään, miksi joku edes ottaa paperittoman koiran? Mä kysyisin, miksi sillä koiralla pitää olla paperit, kun se joka tapauksessa on se sama koiraeläin? Yksi argumenteistä on ollut tutkitut ja terveet vanhemmat, siis paperillisilla. No tota, omakohtainen kokemus on ollut aikalailla se, että on ihan sama kuinka tutkitut ne vanhemmat on ja kuinka terveitä, silti mun koirat on sairastuneet, useat niihin perinnöllisiin vikoihin, mitä näillä tutkimuksilla (muka) vastustetaan… Ei ne paperit sitä onnea tuo.

Yksi argumenteista on, että tietää ettei ole pentutehdas. No on niitä paperillisissakin pentutehtaita, toki harvemmassa. Kun otat kennelistä paperillisen koiran, näet kennelliiton KoiraNetissä montako pentuetta tulee vuodessa, jos niitä on kymmeniä, on syytä huolestua. Suomessa koirankasvatuksella ei elä ja suurin osa kasvattajista on tavallinen työssä käyvä ihminen. Mutta asiatonta kohtelua ja ei lemmikkimäiseen elämään olen törmännyt enenevässä määrin näiden suurten näyttelyharrastajien kohdalla (joilla on ehkä ne vahvimmat argumentit sekarotuisiakin vastaan). Sekarotuisetkin on tänä päivänä aika bisnestä, sekoitetaan pieniä rotuja, jotka myydään puhdasrotuisen hinnalla. Lisäksi tänne ostetaan kokonaisia pentueita alaikäisiä pentuja, jotka myydään oman mussun pentuina kalliiseen hintaan, nämä on usein salakuljetettuja, ilman rokotuksia ym. Ehdottomasti olen pentutehtailua vastaan ja suosittelen kaikkia lukemaan nämä artikkelin KLIK, jos olet hankkimassa koiranpentua, papereilla tai ilman ja etenkin jos ajatuksesi on, että koira ei tarvitse papereita, koska en käy näyttelyissä. Se ei ole syy olla ottamatta paperillista, varmaan 95% paperillisista koirista menee ihan kotikoiriksi, eikä käy koskaan näyttelyissä. Edelleen isolle osalle kasvattajista ne omat koirat on kotikoiria, jotka käy harvakseltaan kehissä ja heille on ensisijaisen tärkeää, että pentu saa rakastavan kodin lemmikkinä ja bonuksena tulee vaan, jos käy pari kertaa kehässä.

Jos sekarotuisen ottaa, sitä ei kannata ottaa ummikkona. Ei ota sitä ekaa ilmoitusta, joka apulasta hyppää silmille söpönnäköisen koiranpennun kuvalla. Sekarotuiset on aivan ok, kun tuntee taustat. Kun koira on jonkun tutun tai tutuntutun, jolloin on nähnyt ehkä narttuakin enemmän. Ei ole väliä onko pentue vahinko vai tarkoituksella yhdistetty kivat kotikoirat, kunhan molempien luonne on hyvä mukava kotikoira. Ja mieluusti vielä molemat olisi terveitä ja rodut täydentäisivät toisiaan. Terveenpiähän sekarotuiset eivät ole, terveysluulot on kaupunkilegendaa ajalta, jolloin koirat saivat itse valita kumppaninsa, jolloin vahvimmat saivat pariutua. Ja jolloin heikkoja pentuja ei hyysätty, vaan luonto hoiteli jokaisen, joka ei elämän syrjästä pitänyt kovaa kiinni oli se pentu tai aikuinen. Rasittavat, hankalat, purijat, kusijat, sairaat ym vietiin navetan taakse, eivätkä ne päässeet jatkamaan sukua.

Itselläni on omakohtaista kokemusta molemmista, rotukoirista ja sekarotuisista. Molemmat on minulle tasaveroisia, en näe papereita koiralla ehdottomuutena. Olen harrastanut näyttelyitä ja niihin ne paperit on tarvinnut, siksi meillä on nyt ollut rotukoiria ja osittain myös siksi, että olen halunnut tietyn näköisiä, kokoisia ja luonteisia koiria. Aina tämä ei ole onnistunut, vaan elämän arvaamaton lotto on antanut meille rodulleen epätyypillisiä yksilöitä, joten ei se rotukaan aina takaa mitään, mutta ehkä vähän antaa suuntaviivoja. Seuraava koirani voisi aivan hyvin olla sekarotuinenkin, etenkin jos en enää niin halua käydä näyttelyissä. Eipä tulisi sanomista jos pitäisi turkin vaikka lyhyenä (näyttelyharrastajalta kaikki odottaa pitkiä näyttelyturkkeja ja sitä, että seuraavatkin olisi pidetty turkeiltaan, kuin kukkaa kämmenellä 😀 ). Ja voisi ottaa ihan minkälaisen vaan…

Pakko tähän perään vielä lisätä, kun multa tätä kysytään melkein päivittäin, ei, meille ei ole nyt tulossa mitään koiraa. Pupun jättämä aukko sydämessä on aivan liian suuri, me mennään nyt tällä kolmikolla. <3


Kun seuraavan koiran hankin…

Posted on

Minulla meni Pupun menehdyttyä maku näyttelyihin, ehkä siksi, että kun voitonriemuisena ja flow-tilassa saavuttiin kotiin ja kotona olikin koira siinä kunnossa, että piti tilata se viimeinen matka. Mutta ehkä myös siksi, että lopunpäiten niillä titteleillä ei ole mitään väliä, kunhan saisi edes sen koiran pitää luonaan. Onko jonkun random tuomarin 5 minuutin perusteella tehdyllä mielipiteellä koiran rakenteessa oikeasti mitään väliä? Kannattaako sellaisesta vielä maksaa? 😀

Olen tästä kirjoittanut aiemminkin, muistaakseni vuosi sitten, kun elää näyttelymaailmassa, niitä koiria tuppaa kertymään, koska sitä täydellistä ryhmävoittajaa ei vaan kotoa löydy, jokaisessa on joku pikkuvika. Ja kun ottaa pentua, niin sen pitää olla mahdollisimman täydellinen, ja sit saa odottaa sormet ja varpaat ristissä, tuleeko hampaita ja miten tulee, kääntyykö häntä selän päälle tai kasvaako koira juuri täydellisen kokoiseksi, täydellisellä turkinlaadulla… Ja jos se ei olekkaan täydellinen, niin kääk, sittenhän pitää taas ottaa uusi… Koiranhankinnasta puuttuu silloin se ajatus, mikä kauan sitten kyti rinnassa…

Muistan aina, kun kannoin ensimmäisen oman koirani Roosan pois kasvattajalta, meinasin pyörtyä rappukäytävässä pentu sylissä silkasta onnesta. Muistan kuinka istuin autossa vajaa kilonen aprikoositoy sylissä ja hoin, etten voi uskoa tätä, en voi uskoa tätä. Roosa oli viallinen jo hankittaessa, sillä oli alapurenta, siksi oli aivan sama millaiseksi se kehittyi ja Roosa saikin pitää lähes koko elämänsä viiksiä ja olla nakuturkissa, ei niillä ollut väliä, koska tärkeintä oli itse Roosa, koira. Vähän sama tunne oli, kun Pilven kuoltua, kaksi päivää mietin mitäs nyt ja silmät osui Pupun ilmoitukseen, lemmikkitasoinen lemmikkikotiin. Ja se onni kun pieni villi piraijapentu tuotiin kotiin…

Näyttelyt määrittelee turkkirodulla hirmuisesti koiran pitoa. Ei voi leikellä takkuja hankalista kohtaa tai pitää turkkia helpon lyhyenä. Ei voi pukea, koska takut. Ei voi pukea leveää pantaa tai valjaita, jotka olisi koiran pitkälle kivuttomalle elolle oleellisia, koska ne kuluttaa näyttelyturkkia. Turkkia pitää säästää ja varjella. Vaikka meillä ei niinkään ole, niin silti turkin kautta pitää ajatella monia asioita. Ja onhan se hintavampaakin, pitää olla tietyt hienot aineet ja pelit ja vehkeet, ettei vain mene ja pilaa turkkia itse… Puhumattakaan ruuista ja ”lisävitamiineista”.

Toivon, että seuraavan kerran kun olen hankkimassa koiraa, en lähde etsimään sitä ajatuksella näyttelyt, vaan että löytäisin tuon vanhan tunteen, jolloin koira tulee meille koiraksi, itselleni tärkeäksi, oli hampaat ja hännät miten vaan… Ja jos sitten kasvaisikin kauniiksi, niin voihan toki siellä kehässä pyörähtää.

Nyt meillä on 3 helppoa aikuista koiraa ja olen niin onnellinen tunteesta, että nämä saan vielä pitää ja toivottavasti ne ilostuttavat elämäämme ainakin 10 vuotta. Me vaihdettiin pannat kuluttaviin valjaisiin koirien hyvinvoinnin tähden ja aiomme pukea huonoille keleille, viis turkeista. Nyt ei ole tärkeää näyttelyt, vaan se, että nämä kolme on vielä meillä 🙂

Maailman onnellisin ihminen. 1997 Ensimmäinen ihan oma koira sylissä, Roosa <3

Maailman onnellisin ihminen. 1997 Ensimmäinen ihan oma koira sylissä, Roosa <3

Kainalossa

Voiko olla onnellisempaa hetkeä, päiväunet pentu kainalossa <3


Mitä mä haluun?

Posted on

Aika ajoin sitä tulee koiria lenkittäessä ja etenkin laittaessa miettineeksi, mitä haluaisi seuraavalta koiralta. Täytyy sanoa, että en oikein tiedä. Karvaamattomuus on tärkeä ominaisuus, mutta näin iän karttuessa, on alkanut kaipaamaan myös helppoa turkkia. Ettei tarvitsisi tuntikausia möllöttää pesuhuoneeseessa pesemässä, föönaamassa ja trimmaamassa koiraa. Tai pestä koiraa 5 päivän välein, että se pysyisi jotenkuten takuttomana. Mutta yleensä tuo karvaamattomuus ja helppohoitoisuus ei kulje käsi kädessä, etenkin jos haluaa vielä käydä näyttelyissäkin 😀
Lenkeillä sitä haaveilee koirasta, joka pärjäisi säässä kuin säässä ja jonka turkkia ei tarvitsisi suojella ja varoa. Jekku ja ceskyt nimittäin kastuu pienestäkin vesisateesta ihan läpi ja sitten on tietenkin kylmä. Ja turkin päälle ei voi pukea, ilman ihanaa takkushowta. Puudelikaan ei pärjää päivää märässä marjametsässä. Mutta jälleen kerran turkin lähtemättömyys ja säänkestävyys ei kulje käsikädessä.
Mielessä aina pyörii tutut villakoira, harjakoira ja cesky, mutta myös irlanninvesispanieli, dandiedinmontinterrieri ym. ei niin tutut vaihtoehdot. Ja se collie… jonka kanssa karvaamattomuudesta ei voi puhua edes samana päivänä 😀

Aika ajoin minulle tarjotaan koiria tulevista yhdistelmistä tai syntyneistä pennuista. Olen otettu aina kun minuun otetaan yhteyttä, mutta usein olen joutunut sanomaan ei, koska koiria on ollut jo tämä kiintiö 4kpl. Tosin jos joku todellinen helmi osuisi kohdalle, niin ei siinä voi enää ei sanoa :D.

DSC_3968-001

Jekunkin tukka kasvaa pikku hiljaa

DSC_4013-001

Pupukin laitettiin tänään kauniiksi, mutta kyllä siinä riitti taas työtä.


Ristiriitaisia ajatuksia näyttelyistä

Posted on

Jännät tunnelmat jäi tästä parin näyttelyn putkesta. Näyttelyä edeltävänä iltana tuntui, ettei voisi olla mitään turhempaa harrastusta, mutta mennään nyt, kun on ilmoitettu. Näyttelyaamuina, vaikka ei ollut edes aikaiset lähdöt, mietti, että on tää hullutus, mitä jos jäisi kotiin ja kävisi koirien kanssa vaikka pitkällä metsälenkillä. Näyttelypaikalla tunnelmat oli ihan ok, kehässä tykkään mennä ja esitellä kauniita koiriani, jotka rakastavat esiintyä. Se on ilo silmälle. Mutta jos voittaa, alkaa puuduttava loppukilpailujen odottaminen, siinä menee aina kauan, että tunnelma ehtii latistua aikalailla. Ja kun tietää, että cesky pärjää hyvin harvoin ryhmissä, että odottaminen 99% tapauksissa aiva turhaan. Kierros kehässä ja siinä se sitten on ja voikin lähteä kotimatkalle.

Mutta kun ajoimme kotiin näyttelystä ja katsoin tabletilta suorana loppukilpailuja ja kun seuraavana päivänä katsoin niitä suorana kotisohvalta, innostus nousi ja nousi. Ensinnäkin tajusin, että tunnen kauhean monta ihmistä loppukehistä ja varsinkin koiraa. Ja jotenkin se tunnelma oli vaan niin ihanaa. Tahtoo kanssa! 😀 Missä olisi seuraava lähinäyttely?

DSC_1223

Onneksi oli kuski, niin pystyi tabletilta katsomaan loppukilpailuja suorana 😀

DSC_1226

Ja kotisohvalla katsojia oli enemmän, kaikki koirat eli mukana. Kuvassa näkyy miten tuttavani mäyräkoira voitti ryhmänsä.

DSC_1230-001

Ja illalla tästä innostuneena mietin kasvattaako Jekun turkkia, sääennusteen katsominen sai toisiin aatoksiin. No oman rotunsa nakuedustajalta näyttää nyt ja on niin söpö.

 


Harrastuskoira vai lemmikki?

Posted on

Tiedän, että tämä kirjoitus voi suututtaa monia. Mutta pakko kirjoittaa ilmiöstä harrastuskoira. Jo ennen muinoin kasvattajat myivät vanhoja narttujaan, jotka oli jo pentueensa tehneet, jotta jäisi tilaa nuoremmille. Mutta nykyään on noussut ilmiö, jossa harrastajat myyvät nuoria koiriaan, koska niissä on joku vika, että se ei käy enää harrastukseen. Itse olen tutustunut ilmiöön moneen kertaan lähinnä näyttelypuolella, mutta tiedän, että sitä on myös mm. agilityssä ja en vaan voi sitä itse hyväksyä. Otetaan koira, se kasvaa ja sillä onkin vaikka vääränlainen häntä, hammas puuttuu tai kasvaa liian isoksi tai se ei enää näytäkään multivoittajalta. Kun tämä havaitaan, lähtee koira välittömästi myyntiin, koska ei haluta haalia kotiin viallista yksilöä, jonka kanssa ei pysty enää harrastamaan ja koska koiran kanssa ei ole enää mahdollista osallistua näyttelyihin, saati voittaa. Koiran lähdettyä, otetaan uusi pentu paikkaamaan tilannetta, jotta päästäisiin taas kehiin, täytyyhän harrastusta pystyä jatkamaan. Koirasta on tullut pelkkä esine, jolta haetaan täydellisyyttä ja voittoja, harrastusväline. Koiralla ei tunnu olevan enää mitään virkaa ystävänä ja lemmikkinä.

Jollain tasolla mä hyväksyn tämän tavoitteellisille kasvattajille. He eivät todellakaan voi pitää nurkissaan jokaista rekkua, jolla ei ole jalostuskäyttöä. Tosin monet kasvattajat käyttävät sijoittamista, jotta koiran ei tarvitse vaihtaa kotia, jos se onkin ”viallinen”, se vaan jätetään käyttämättä. Ja kasvattajatkin tietävät, että susirumakin koira voi olla hyvä jalostusyksilö. Vaikka se ei niitäkään menestystä näyttelyissä, se voi tehdä kuvankauniita pentuja.

Itse olen ostanut jokaisen pennun tähän taloon ensisijaisesti lemmikiksi. Kukaan kasvattaja ei ole minulle edes luvannut mitään näyttelykoiraa ja menestystä. Osassa kauppasopimuksiakin minulla lukee, että lemmikkitasoa tms. Uuden koiran hankinta ei saa olla näyttelyesineen hankinta, vaan ensisijaisesti pitäisi ostaa itselleen koiraa, ystävää ja lemmikkiä. Kaikki muu tulee sitten bonuksena päälle. Tiedän, että osa kasvattajista on hyvin tarkkoja, etteivät myy koiriaan tälläisille koirien kierrättäjille. Itsellänikin on ollut tilanne, että kotona on jo 3 koiraa, enempää ei voi ottaa ja kaikki on jollain tavalla viallisia. Sitten vaan keksitään muuta harrastusta ja eletään sitä koiranomistajan elämää, kunnes tulee uuden pennun hankinta ajankohtaiseksi ja sitten ehkä päästään kehiin taas, jos ne enää kiinnostavat.

Kyllä mä myönnän, että mua kirpaisi nyt Pupun sairastuminen, kun oli suunniteltu niitä veteraanikehiä ja kasvatettu pitkään turkkia. Kyllä se harmitti, mutta enemmän nousi pintaan pelko koko koiran menettäisestä. Siinä hetkessä näyttelykehät ei ole merkityksellisiä. Näyttelyt on kumminkin 5 minuutin juoksu ympäri rinkiä, josta maksetaan suolainen yli 40e hinta ja saadaan paperinpala, joka on yhden henkilön mielipide koirasi ulkoisista seikoista. Tosi harrastajanahan minun olisi pitänyt enemmän olla pettynyt kehien jäämiseen ja varmaan pistää koira monttuun, jotta oisin voinut hankkia tilalle kehäkoiran moisen viallisen tilalle. Mutta koska Pupu on rakas lemmikki, minä pelkäsin enemmän sen hengen puolesta, etten taas menettäisi koiraa aivan liian nuorena, kehillä ei ollut enää mitään merkitystä.

Yhden koiran olen elämässäni joutunut antamaan pois ja se oli hyvin vaikeaa ja tuskaista, vaikka koira pääsi maailman parhaaseen paikkaan. Kaikkien vuosien ajan, mitä koira eli, minä ikävöin sitä ja mietin mikä meni väärin, olisinko voinut tehdä jotain paremmin. Ja syy ei todellakaan ollut näyttelymenestys, sitä koiralla oli riittämiin, vaan perheen sisäiset syyt (ääreis vilkas koira, 4 koiran lauma ja vastasyntynyt vauva, koiralle ei pystytty antamaan sitä mitä se tarvitsi ja häiriökäyttäytyminen oli melkoista). Siksi ihmettelenkin miten kylmähermoisesti ihmiset laittaa koiriaan eteenpäin. Ilmeisesti näyttely (tai harrastus) esineeseen ei alunperinkään kiinnytä…

Ilmiö on todella ikävä ja nostaa kuilua kotikoiran ja näyttelykoiran välille, etenkin kotikoiran omistajien silmissä. Monta kertaa olen kuullut, ettei meidän mussua haluta viedä näyttelyyn, koska se kelpaa meille ihan tälläisenä… Siitä pitäisi vähän oppia osi harrastajankin.


Haaverotu

Posted on

Mietin usein lenkkeillessä, että minkälainen koira sopisi, jos elämä muuttuisi enemmän vaellukseksi metsässä ja rennoksi koiranomistamiseksi näyttelyturneiden sijaan. On ihana katsoa ihmisiä, jolla on rotu, jonka kanssa voi tuosta vaan viettää päivän metsässä tai lenkkeillä pakkasessa, jos niin huvittaa. Koira joka ei kurasta hetkahda tai tule täyteen lumipaakkuja (ja takkuja) suojasäällä.

Haaverotu olisi Pupun kokoa, ei pieni eikä iso. Luonteeltaan cesky eli kiltti ja rauhallinen, joka ei rakastaisi vieraita muussiksi. Ceskymäisen helppo, joka ei tuhoa kotia. Terverakenteinen joka jaksaisi lenkkeillä, mutta ei silti niin virrakas, että tarvitsisi erityistä aktivointia tai himolenkkeilyä. Turkki voisi olla nykyisiä helpompi, että kestäisi pakkasta, kuraa ja ei keräisi lumipaakkuja, voisi elää normaalia elämää turkkia varomatta. Että voisi pestä ihan vaan jollain shampoolla, eikä tarvitsisi olla mitään superhyper sekoituksia, että pysyy kunnossa.

Jos aikoisi näyttelyssä vielä käydä, niin rotu pitäisi sinnekin olla sellainen pese ja pidä. Saa nyt nähdä vierotunko näyttelyistä niiden vähentyessä, että onko niilläkään rotuvalinnassa mitään merkitystä. Sekarotuinenkin voisi tulla kysymykseen. Ja se olisi mukavaa, ettei pentuaikana tarvitsisi miettiä tuleeko korvat oikein tai hampaat.

Tiedän, että nämä toteutuakseen, pitäisi tinkiä koirankarva asiassa. Nythän olen ollut aika ehdoton karvanlähdölle, näistähän ei tipu karvaakaan. Mutta karvaamatomista ei oikein  varmaan unelmarotua löydy, eli siitä olisi varmasti ainakin vähän tingittävä…

Sellainen kiltti tavallinen kotikoira. Collie, lapinkoira, samojedi, irlanninvesispanieli, kerry, vehnä, villakoira, kultainen noutaja, snautseri, sekoitus… näitähän riittää vaikka millä mitalla 😀 Mutta ehdottomasti se oisi narttu, nää pojat on nyt nähty.

Mutta mä oon sopinut koirapoikien kanssa, että ne elää 15-vuotiaiksi, niin ei tarvii onneksi nyt päättää mikä se olisi 😀

 

Olisiko se viimein tämä? (kuva täältä: http://personal.inet.fi/private/kuisma/sirkka04w.jpg)

Vai tälläinen? http://lapikas.net/varisivut/varikuvat/etusivu.jpg

Vai joku tälläinen ihan vaan sekarotuinen partanaama. http://kotoliving.fi/villakettu/wp-content/uploads/2012/05/IMG_7421-690×460.jpg

Näilläkin on aina ollut paikka sydämessä… http://www.siperia.eu/media/kuvat/koirienhoitoa/20121115-_DSC3236_2_pieni.jpg

Onhan noita vaikka ja mitä ja koko ajan tulee lisää mieleen noutajia, spanieleja, terrierejä jne jne


Paljon koiria ja näyttelyväsymystä

Posted on

Kirjoitin joskus artikkelin Liikaa koiria, jossa mietin, kuinka neljä koiraa on paljon. No siltä on taas viime päivinä tuntunut. Heti kun itse sairastelee enemmän, tämä neljän lauma tuntuu paljolta. Tavallinen lenkkikin on aina jonkun sortin hässäkkä, puhumattakaan jos joku tulee vastaan. Sanotaan, että kyllä neljä koiraa menee siinä miss kolmekin, mutta ei, siinä on jotenkin se rajakohta, ainakin itsellä. Vakaasti sitä miettii, että kunhan tästä joskus porukka harvenee, niin toivottavasti aivoni toimivat ja en taas ota pentua tähän sähläämään ja lisäämään laumaa. Toisaalta en tiedä tulisiko minusta yhden koiran omistajaa. Meillä jäi aikanaan Pilvi yksikseen, olihan se helppoa, mutta silloin jo kyllä suunnittelin Pilvelle silti kaveria, ettei joutuisi olemaan päiviä yksin. Sitä en ehtinyt toteuttamaan, kun Pilvi meni niin äkkiä. Mutta koiralauman leikkiä on ihana seurata, kun jokaiselle on riittää kaveria.

Neljän laumassa on myös se ongelma, että minä olen ainut, joka pystyy viemään koko laumaa kerrallaan. Niinpä minun sairastaessa koirat ei pääse ihan lenkeilemään normaaliin tahtiin, kun muut joutuvat viemään niitä kahden porukoissa. Ja Pupulla on nyt ollut muutenkin lenkkihaluttomuutta, sitä ei jostain syystä huvita kauheesti kävellä. Seurailen tilannetta ja mietin, onko tämä jotenkin sairauteen liittyvää vai jotain ohimenevää säätöä.

Ruuatkin meillä vaihtui ja se tuntuu 4 lauman kanssa kukkarossa. Kyllästyin valtavaan kakan määrään ceskyillä. Niinpä Pupu syö omaansa, Royal Caninin Hypoallergenicia, joka on kyllä sopinut sille hurjan hyvin ja kakat on pieniä ja kiinteitä. Ja loppusakksi syö nyt Orijen Adulttia. Lisänä tietysti lihaa, mutta sitäkään en nyt anna niin paljoa kuin ennen. Jekku ainakin tuota on syönyt aikanaan, kallista, mutta toimivaa.

Sisun sisäsiisteys harjoittelukin on kestänyt kauan, siksi ei minkäänlaista pentukuumetta ole tullut, vaikka Sisu kasvaa (ja ehkä siksi, että Sisu on kooltaakin edelleen söpö minimies 😀 ). Siinä missä Hupi ja Jekku oli4kk iässä sisäsiistejä, alkaa Sisu viimein 8½kk iässä olemaan. Paperit on nyt poissa, mutta vielä Sisulla on ollut vaippa. Se on lähinnä varmuudeksi, koska Sisu ei näytä pissivän vaippaan, niin ei tule vahinkojakaan sisälle. Olen saanut ilmeisesti opeteltua myös Sisun rytmin pissimisessä, hyvin tiheään sitä saa pihalle päästää välillä, mutta onneksi on piha.

Näyttelytkin on alkaneet maistua vähän puulle, etenkin kun en päässyt niihin sairastamisen takia. Mutta myös oma kokonaisvaltainen elämänmuutos, on vaikuttanut tähän. Mikä on oikeasti tärkeää minulle, miten minä haluaisin mieluiten aikani viettää? Yksi koiranäyttelypäivä matkoineen vie koko päivän, on ajomatkat, näyttelyssä olo kestää vaikka kehä pyörähdys vie usein vain 5 minuuttia. Olen käynyt monissa suomen kaupungeissa ja olen niistä nähnyt vain mahdollisesti urheiluhallin tai kentän. Ja koko muu lauma on joutunut aina makaamaan kotona koko päivän, kun yksi on näyttelyssä. Rahansäästöäkin olisi, ilmottautumiset on nykyään kalliita ja bensa maksaa.  Nyt tuntuu, että mieluummin lähtisi vaikka koirien kanssa päiväksi vaeltamaan metsään, luulen että koiratkin nauttisivat elämästä enemmän. Silti olen pariin näyttelyyn koirat ilmottanut. Kyllä me Sisustakin valio tehdään ja varmasti voi jossain lähinäyttelyn kehässä pyörähtää, mutta 2-3 kertaa kuukaudessa?, ei enää kiitos.

DSC_0951

Leikitään!

DSC_0957

Pupu on vähän hoikistunut uudella ruualla.

DSC_0954

Lumipaakkukelit ei helli turkkia 😀

 

 


Raakaa vai kypsää? Ruuan vaarat…

Posted on

Nyt on ollut isompi kohu, kun sianlihasta on löytynyt sairaalabakteeri MRSA:ta, lähinnä ulkomaalaisista, mutta löytyy sitä myös suomesta (LINKKI). Kuumennus tappaa bakteerin, mutta pakastus ei. Näin myös YleFemin ohjelman Spotlight, jossa käsiteltiin broilerien vastustuskykyistä suolistobateeria ESBL:ää (LINKKI). Tämäkin häviää kypsennettäessä.

Itselle heräsi ajatus, että haluanko todella näitä keittiööni?
Koirat syövät raakaa lihaa kupeistaan, ne nostavat lihoja lattioille, kupit on pari päivää pesemättä, annostelen käsin ruuan (usein haavaiset), koirien raakaliha on jääkaapissa samoissa rasioissa mitä ihmiset käyttää… jne. Onko liioittelua pelätä moista, voihan sitä jäädä vaikka autonkin alle, mutta jotenkin nykymaailmassa, ei yhtään huvittaisi saada mitään kivaa pikku bakteeria, mitä ei saisi elimistöstä pois ilman kuukausien hevoskuureja (tämä on lähipiirissä jo nähty). Perusterveelle näistä ei ole niinkään haittaa, elimistö puollustautuu, mutta riskiryhmät on eri asia. Meillä on pieni lapsi ja itse taidan kuulua riskiryhmään…

TIETOA ESBL:stä

TIETOA MRSA:sta


Toinen ongelma kohta on ulkomaalaiset liharuuat sekä koirat puruluut
.
Esimerkiksi Hau haun uudet kanaruuat ja kanafileet ym herkut tulee kiinasta (näin myös monella muulla merkillä). Jos muistaa yhtään vauvanmaidon melamiinikohua, niin voi miettiä mitähän siinä koiranruuassakin on. Samoin halvoista maista tulee hyvin iso osa koirien puruluista, rullista ja solmuluista, niissä onkin todettu usein olevan iso salmonellavaara. Alkuperämaata ei tarvitse ilmoittaa eläinruuassa, mutta sen voi olettaa olevan jostain ei niin turvallisesta maasta, jollei sitä kissankokoisin kirjaimin todeta esim. suomalaiseksi.

Itse olen suosinut koiranpuruluissa kotimaisia hirven nahkasta tehtyjä luita, ovat ainakin turvallisempia (ja hirvi kestää vähän pidempään terrierien hampaissa), on ne toki kalliimpiakin. Koiralle on aika se ja sama, onko liha kypsää vai raakaa, kunhan saa lihaa, joten jää miettimään tätäkin…

Vanha video Hupin rouskutuksesta: