Mitä minä haluan???

Posted on

Olen kohta vuoden etsinyt pentua, eri rotuisia, mutta sopivaa ei ole tuntunut tulevan kohdalle. Olen etsinyt ceskyjä, villakoiria, harjakoiria + lisäksi muutamia muita rotuja, mutta sitä oikeaa ei ole löytynyt. On syntynyt pelkkiä narttuja ja narttuja on jäänyt tyhjäksi, on löytynyt sopiva, mutta se on sitten kaatunut muihin juttuihin. Välillä olen miettinyt, että haluaisin supernäyttelykoiran ja välillä tuntuu, ettei jaksaisi koko näyttelyitä. Ja lopulta sitä miettii mitä mä haluan oikeasti itse? Neuvoja ja vinkkejä olen pennun hankintaan saanut yllin kyllin ja se on ehkä sekoittanut omaa päätäni enemmän, kun olen sellaista sorttia, että tykkään pohtia ja miettiä asioita ystävieni kanssa.

Alunperin (ja aina siellä pohjalla) halusin lemmikkiä, se on meillä se koiran tärkein tehtävä, olla perheemme rakastettu lemmikki. Silloin on ihan sama miltä se näyttää, onko korvat ja hampaat ristissä vai ei, kunhan kaveri uppoaa tähän meidän laumaan.

Nyt olen hakenut myös helpompaa turkkia, kuin villakoirat ja puuterihuiskut, joko niin, että rotu olisi helpompi jo luonnostaan tai että koiran voisi tarvittaessa klanittaa. En enää halua viettää tuntikausia pesuhuoneen syövereissä kokeillen kaikenmaailman tököttiyhdistelmiä, saati föönata tuntikausia. Tuo kaikki on poissa muusta toiminnasta mitä maailma tarjoaa. Turkin suojelu ja varominenkin estää normaalia elämää esimerkiksi näyttelyaamuina ei kuralenkkejä vedetä. Ja talvella mielestäni koiraa pitää pukea, jottei iske lihaksien kanssa ongelmat, kuten Sisun kanssa on ollut. Toisaalta, olen ollut taitava turkkien kanssa, nyt se kaikki tietotaito valuu hukkaan, en pääsisi näyttämään ihmisille kuinka hienon turkin voi saada (ja toisaalta, onko se enää tärkeääkään). Mutta esimerkiksi villakoiran näyttelyelämä ei ole helppoa, turkki on pidettävä jatkuvasti siistinä, trimmattava, pestävä, föönattava, no puuterinkin, pois lukien trimmaus.

Näyttelyt, en tiedä halauanko vielä sitä näyttelyrumbaa. Katsoin kaihoten Jyväskylän näyttelyn loppukilpailuja, voi kun olisi halunnut olla jännityksessä mukana. Edessä parin viikon päästä on messukeskus ja iso näyttely, odotanko sitä? no en juurikaan. Näyttelyyn trimmaus ja turkin laitto on jo aloitettu, mutta tänä vuonna olen tehnyt sen palasissa koiran parasta ajatellen. En ajanut turkkia pois kokonaan pakkasilla, vaan vain ne osat, jotka tarvitsee sen 3 viikon kasvun, kaljut osat vedän vasta ennen näyttelyä ja sitten sen jälkeen puetaan. Kyllähän sitä tykkää niistä menestyksistä mitä on saanut, mutta onhan siihen uhrautunut paljon rahaa ja aikaa sekä kilometrejä. Mitä siitä on jäänyt käteen? Tittelit ja pokaalit. Juttu SUOMEN KAUNEIMMASTA KOIRASTA kiteyttää hyvin koko homman järjettömyyden. Koiraan on käytetty tuhansia ja tuhansia työtunteja, on kuljetettu ympäri maailmaa, niin että koira on maailman toiseksi kaunein ja suomen kaunein ja palkinnoksi on saatu vain pokaaleja ja ruusukkeita (ja jokunen ruokasäkki). Tuhansia ja tuhansia euroja pelkkien ruusukkeiden takia, on koiraihmiset hulluja, minäkin olen ollut, siihen jää jotenkin koukkuun 😀 Joka kerta kun katson potentiaalista pentua, takaraivoon nousee kumminkin ajatus näyttelyistä, miten se pärjäisi siellä… Vaikka toisaalta mietin jättäväni näyttelykehät huimasti vähemmälle ja ehkä kokonaankin. En tosin tiedä pääseekö seepra raidoistaan ja jäisikö näyttelykehät vai imaisisiko ne taas mukaansa uuden pennun kanssa. Juuri siksi yritän miettiä mitä MINÄ haluan?

En ole suunnitellut ensi vuodelle yhtään näyttelyä, en ole edes katsonut tarkemmin näyttelyiden listaa. Hupilla on jo kaikki mitä saavutettavissa on suomessa ja muut ei ole näyttelykuosissa. Eikä sitä pentuakaan ole löytynyt. Eikä tiedä uskaltaako kasvattajalle luvata käydä kauheasti näyttelyissä, mitä jos ei huvitakkaan?

Mitä sitten jos rakastuu tulisesti pentuun, josta ei ole näyttelytähdeksi? Voinko minä ottaa sen? Mitä jos haluaisinkin joskus myöhemmin näyttelyihin ja 4 koiran kiintiö on jo täynnä? Mitä ihmiset sanoisivat, jos ottaisinkin koiran, jota ei voi viedä näyttelyihin ja joka on ulkonäöllisesti ei ehkä niin kaunis? Mitä jos sillä ei ole turkkiakaan tai se on ajeltu helpon elämän takia? Mitä jos kumminkin näen mielikuvissani tämän koiran mökin terassilla pötköttämässä kesäiltana muun lauman kanssa? Mitä minä oikeasti haluan?

 


Kuinka menneisyys vaikuttaa koiraharrastukseen

Posted on

Luin kaksi artikkelia, kuinka koulukiusaaminen jättää syvät arvet vielä vuosikausiksi, ehkä jopa loppuelämäksi (ARTIKKELIT TÄÄLLÄ ja TÄÄLLÄ). Löysin tekstistä itseäni, koulukiusattu minuakin kouluaikana ja nyt ehkä ymmärrän näisen kahden artikkelin pohjalta enemmän itseäni koiraharrastuksen saralta. Viime aikoina olen miettinyt, miksen osaa oikein valita minkä koiran haluaisin… Miksen tiedä mitä itse haluan? Koska haluan miellyttää monia, koska haluan kuulua johonkin jengiin, yhteisöön, jossa kaikilla on samanrotuinen koira (tää näyttää nyt kirjoitettuna tosi hassulta, mutta ei sitä ole aiemmin miettinyt). Tosin siinäkin voi tehdä virheen, että ottaa väärältä kasvattajalta tai kasvattajan kaveri, on väärää leiriä, niin voi olla että saa kokea uudestaan kouluajan kiusaamisia. Lisäksi ei-tietoisesti käy läpi myös sitä, että jos ystävä harrastaa kiihkeästi jotain rotua/lajia/ruokintasuuntaa tms, niin kun minä teen samoin, säilyn hänen ystävänä. En ole näitä ennen tiedostanut, mutta artikkeli avasi silmäni. Sitä hakee sitä samaa hyväksyntää, kuin jo lapsena ja samalla pelkää, että mokaa ja sitten kukaan ei halua enää olla ystävä, että ei enää mahdukkaan siihen rotujengiin, kun on niin outo. On vaikea käsittää, että kelpaa ihan tälläisenä ja joku voi pitää minusta ihan sellaisena kuin vain olen. Että ystävyys säilyy vaikka vaihtaisin kissoihin. Kai sitä pelkää sitä lapsuuden ulkopuolisuuden tunnetta. Sitä, että ei riittänyt itsenään. Menneisyyden takia, en uskalla avata ystävyyttäni syvemmälle, kuin perustasolle, jutellaan, mutta illanvietot, kahvittelut ym on pysyneet poissa, näin myös ystäväpiiri, niitä oikeita syviä ystävyyssuhteita on vähän, kuten artikkelissakin todetaan.

Kun koira on oikeaa rotua, kuuluu yhteen porukkaan, kun se on tietyltä kasvattajalta, hyväksytään tiiviimpään porukkaan. Kun se menestyy näyttelyissä, sinusta kiinnostutaan, sinun käsiin luotetaan parempia koiria, saat loistaa, ihmiset tarvitsevat sinua, ihmistä, joka kuljettaa koiria näyttelyissä ja osaa pitää turkin upeana. Saat uusia ystäviä mutta samalla pelkäät, että menetät heidät, jos et jaksakkaan joka viikonloppu nousta näyttelyihin, jos ajat koiran turkin lyhyeksi, jos seuraava koira ei olekaan multitalentti ja näyttelytykki…

En varmasti ole ainoa, mutta kun asian tiedostaa ja pikku hiljaa alkaa uskoa siihen, että joku voi oikeasti pitää seurastani ja olla minun ystäväni minun itseni takia.

DSC_8284-001


Mitä tarkoittaa kun elää koiranelämää?

Posted on

Aina kun puhutaan turkkiroduista, tulee puhetta kuinka koira elää koiran elämää turkista huolimatta. Kun alkaa setvimään yksityiskohtia, selviääkin, että se tarkoittaa korttelikierrosta tai pihapissaa huonoilla keleillä ja pidempiä lenkkejä vain hyvällä kelillä. Metsässä käydään kuivalla kauniilla ilmalla, jolloin roskamäärä on vähäisin. Näin toimin itsekkin ennen, kun yritin vaalia koirien turkkeja viimeiseen asti, niitä ei voinut pukea, että pärjäisivät lenkit, koska tuli takkuja, jotka pilasivat turkin.

Suomen eläinsuojeluyhdistys antaa lenkitysminimiksi koiralle sen 2 tuntia päivässä ja siiihen päälle vielä jotain kivaa aktivointia. Paras olisi jos lenkkeilyt olisi vaihtelevassa maastossa ja välillä aivan uusissa paikoissa. Vaikka ottaisi puolet siitä ajasta, niin harva kotikoirakaan saa tuollaista koiranelämää, saatika turkkikoirat.  Kyllä se vaatii aikamoista uhrautumista turkin eteen, jos tähän pyrkii, joka päivä. Ja tällä tarkoitan, että koira lenkkeilee säässä kuin säässä 1-2h päivässä ja lenkki kertoja tulee se normaalikoiran vaatima 3-4 kertaa. Se kun kolmannnen kerran päivässä sulatat sitä umpilumista koiraa, kun ne lumipaakut vielä takuttaa (ja ihokosketuksissa saattaa aiheuttaa paleltumia jalkoihin tunninkin lenkillä). Tai lenkkeilet kaatosateessa jo kolmatta päivää, pesemällä koiran kurasta 3-4krt päivässä, niin kyllä mä sanon, että töitä joutuu tekemään, jos haluaa pitää turkin kauniina ja hyväkuntoisena.

Tosin sitten on yksilöitä, joita ei se sadelenkki kiinnosta, oli meilläkin Naomi. En tosin tiedä, jos Naomia olisi kuskattu pennusta asti kunnon vaihtelevilla lenkeillä ja kurjilla säillä puettuna, että olisiko se oppinut ihan toisenlaiseen. Ennen tehtiin tuo välttämätön lenkkeily kurjalla säällä eli korttelin ympäri + pihapissatukset. Mutta nyt kun on homma muuttunut, niin nykyiset 3 koiraa on nyt nopeasti oppineet pidempiin ja puettuihin lenkkeihin ja nyt ne nauttivat. Jekku pyytää joka risteyksessä hihna piukeella, että mentäisiin vielä vähän pidemmältä.

Olen miettinyt mikä osuus tällä turkinsuojelulla on ollut meidän isovillojen käytöksessä, nehän on olleet enemmän tai vähemmän villejä, vaikka eivät niin tuhoja tehneet (no paitsi Uni). Jos niitä olisi lenkitetty joka päivä tuo minimi 2h, niin olisiko ne olleet rauhallisempia… Etenkin kun isommille koirille suositellaan vielä enemmän lenkkeilyä päivässä. Missähän välissä sitä olisi ehtinyt työt hoitamaan ja lapset, jos olisi mennyt 4 tuntia päivässä puudelien lenkkeilyyn 😀 No Jekku kyllä arvostaisi moista.

Lopuksi kavalkaadia mitä se turkkikoiran normaalielämä tarkoittaa ja voi miettiä, että tuollainen umpirapainen koira voi olla käsissä 3 kertaa päivässä 😀

140523-DSC_4595-001

Turkkikoiran arkea, turkki takussa, pesu odottaa…

DSC_5300-001

Suomen vuoden ajat on armottomia turkeille…

131212-DSC_3692

Pesuhuoneessa joutuu vierailemaan 3-4krt päivässä.

Eilen --tänään

Ja juuri kun olet saanut sen kauniiksi, käyt lenkillä ja kaikki on menetetty.

dsc_0552.JPG

Kyllä se Jekku sai painella ennenkin, mutta pääosin turkkiystävällisellä säällä.

dsc_7421.JPG

Mökkeilyelämä näyttää usein tältä.

dsc_7362.JPG

Tämä on ehkä yksi pahimmista kerroista, pieni metsälenkki mökillä kuraisessa metsässä 😀

170620121136.jpg

Kun on sateessa ilman vaatteita, harjakoiran turkki kastuu hetkessä läpi ja koiralle tulee kylmä ja epämukava (verrattuna pohjavillaiseen rotuun)

170620121130.jpg

Sitkeästi Jekku nämäkin lenkit veti, nykyään sitten puettuna, niin hieman mukavampi lenkkeillä.

dsc_2046.JPG

Märkä kuusimetsä ja tulos oli tämä… Kyllä siihen hetki menikin ja sen jälkeen olen varonut märkiä kuusimetsiä pukemattoman pitkäturkin kanssa.

dsc_0796.JPG

Kyllä se Naomi tykkäsi leikkiäkkin talvisäässä, kun oli kunnolla puettu (vaikka muuten Naomi arvosti takkatulen lämpöä)

dsc_8613.JPG

Tätä on sitten tämä loskakausi, nuo lumipaakut estää koiraa kävelemästä ja saattavat aiheuttaa paleltumavammoja jalkoihin.


Laadukasta vai ei?

Posted on

Raakaruuanbakteerien takia katselin mielenkiinnolla mitä kypsiä ruokia olisi koiralle tarjolla, jos sellaisia haluaisi. Jaa kappas, Maukkaalla on kypsät pötköt olemassa. Hinnat suht samat kuin raa’allakin. Jaa ne on vielä kotimaisia… Sitten alkoi hälytyskellot soimaan, kuka kotimainen koiranruokavalmistaja tekee kypsiä koiranruokia’?? Best in ainakin. Pikainen tarkastus ja kappas, nämä Maukkaan hienoksi mainostamat onkin täysin samoja kuin Best in koiranmakkarat, joista osaa en ole niitä kaikkia ihan laadukkaimpana pitänyt…

Esimerkiksi Maukkaan Kevytpötkö (LINKKI) näyttäisi olevan täysin sama kuin Best In Hubert (LINKKI) lihahyytelö, niin ainesosiltaan kuin ravintopitoisuudeltaan! Hubertin lihahyytelöä siellä ruokakaupassa harva pitää erinomaisena ja koiralle ainoana ruokana sopivana, mutta kyllähän puolet kalliimmalla Maukkaalla nyt joku koiran ruokkii kokoaikaisesti…

Sama toistuu Maukkaan härkä-riisi (LINKKI) on tietenkin BestIn Härkä risotto (LINKKI). Maukkaan Herkkää en suoriltaan löytänyt, mutta ei se kauhean kaukana sisällältöön ole BestIn kanapadasta tai possukiusauksesta… Eli eiköhän sekin samasta paikasta kumminkin tule…

Muitakin kypsiä löytyi, lähinnä ulkomaalaisia merkkejä… esim. Natures menu ja onhan toki kotimainen Neu-pakastepötköt, joissa kypsiä vaihtoehtoja useita.


Selkäkivut, trimmaukset ja pukeminen

Posted on

Olen tässä eilisestä asti miettinyt mikä on pielessä, jos 1,5v:llä koiralla on selkä todella jumissa. Toki ihan perinnöllisesti voi rakenne tms siihen edesauttaa, mutta varmasti muutkin asiat. Ceskyillä trimmataan näyttelyihin jalkojen isot lihakset hyvin lyhyellä terällä ja selkäkin vedetään melkoisen lyhyeksi. Kaikki isot lihakset ovat suoraan kylmälle alttiina. Pukea ei voi, koska sitten helmakarvat takkuuntuisivat. Aivan varmasti, etenkin talvella, tuolla on merkitystä selkäkipujen kanssa.

Ja en ihmettele vaikka villakoirillakin olisi lihaksien kanssa ongelmia. Olihan itsellänikin isot villat kaljuiksi pepusta vedettyjä, reidet täysin paljaana. Tuolla ne hyppi lumihangessa paljasperseinä, eikä niistä näkynyt, että menoa haittaisi, mutta eihän tuollainen tervettä voi olla. Sekä ceskyjen, että villojen kotimaa on hieman lämpimämpi kuin suomen talvi, joten siellä ei ole niin karvoja tarvittu suojaamaan. Tänä talvena meillä saa pojat pitää karvansa talven ajan lisäsuojana vaatteiden alla. Saavat näyttää hoopoilta 😀

Ja toisaalta, vaikka karvoja olisi, niin Jekullakaan ei ole pohjavillaa ollenkaan suojaamassa, viima ja tuuli käy turkista heti läpi, eikä tätäkään rotua voi pukea kun turkki takkuuntuu. Yhtä pahasti ne lihakset on tälleenkin kylmälle alttiina, etenkin kun yksilö on kova revittelemään 😀

Katsotaan millainen tuo fyssari on, jos on hyvä, niinvarmaan käytän siellä muutkin kertaalleen. Itsehän käyn noin 3kk välein itsekkin ja kyllä siitä on ainakin itselle apua.

DSC_1084

Kuva viime talvelta, siinä mennään ihan ilman vaatteita, kroppa lyhyeksi trimmattuna.

DSC_9600-001

Paljaaksi trimmatut takajalat ja lavan kohdat, niin että vaalea iho paistaa läpi. Selässäkin vain lyhyt karvoitus.


Millainen oli vuosi 2015

Posted on

Millainen se sitten oli hmmm…  Pitää ihan muistella.

Tammikuussa alkoi Pupun sairastelu, joka rytmitti koko vuoden meidän eloa, oli alamäkiä ja ylämäkiä ja kaikki loppui itsenäisyyspäivänä Pupun lopetukseen. Pupun hoitoihin upposi valtava määrä rahaa, mutta myös paljon muuta energiaa, kaikki pyöri sen ympärillä oliko Pupulla hyvä vai huono olla, pitikö sännätä lääkäriin. Oliko ruokaa tarpeeksi ja mitä pystyi syöttämään. Pupun koko vuoden sairaushistorian voi lukea TÄÄLTÄ. Se vaikutti myös blogin kirjoitukseen, ei ollut jotenkin voimia kirjoittaa, eikä oikein mitään sanottavaa, kun tilanne vei kaikki voimat.

Setvin äsken koko vuoden läpi pikakelauksella ja aikalailla kaikki muu jäi varjoon. Oli siellä onnen pilkahduksiakin, Hupin upeat ryhmävoitot ja monet koirien näyttelyt. Oli myös useita kirjoituksia, missä pohdin näyttelymaailman järkevyyttä ja toisaalta pidin näyttelyistä, ristiriitaiset tunnelmat. Parin postauksen verran myös mietin mitä haluaisin seuraavalta koiralta, selkeänä johtonuorana on alkanut olla säänkestävyys. Ja se haave siitä ikuisesta haaveestani colliesta… Josko minä sitten 10 vuoden päästä sellaisen itselleni hommaisin 🙂

Mitä odotan ensi vuodelta?
*Ensisijaisesti onnellista koiranelämää, pitkiä metsälenkkejä huikeissa maisemissa. Tähän on nyt varustauduttu vaikka millaisella koiranvaatteella, jotta näistä saisi säänkestävämpiä.
*6.1 alkaa Sisun Piskitiskin RyhmäRämä koulutus, kilpailutavoitteisille koirille, odotan tätä innolla ja kauhulla. Sisussa on potentiaalia, kunhan saisin sen puserrettua ulos.
*12.1 jatkuu Jekun agilityt ja siinä tavoitteena on vain hauskanpito, vaikka koirasta olisi kyllä mahiksia muuhunkin.
*Lisäksi sitten muutama lähinäyttely, haaveena Sisun saaminen valioksi kesällä.
*Eniten toivon rauhallista yhteiseloa koirilta, terveyttä ja sellaista rentoa menoa.

Olkoon ensi vuosi tätä vuotta helpompi…

DSC_2725

 

 


Pitääkö olla paperit?

Posted on

Netissä velloon keskustelu rotukoirien paremmuudesta sekarotuisiin nähden. Kysytään, miksi joku edes ottaa paperittoman koiran? Mä kysyisin, miksi sillä koiralla pitää olla paperit, kun se joka tapauksessa on se sama koiraeläin? Yksi argumenteistä on ollut tutkitut ja terveet vanhemmat, siis paperillisilla. No tota, omakohtainen kokemus on ollut aikalailla se, että on ihan sama kuinka tutkitut ne vanhemmat on ja kuinka terveitä, silti mun koirat on sairastuneet, useat niihin perinnöllisiin vikoihin, mitä näillä tutkimuksilla (muka) vastustetaan… Ei ne paperit sitä onnea tuo.

Yksi argumenteista on, että tietää ettei ole pentutehdas. No on niitä paperillisissakin pentutehtaita, toki harvemmassa. Kun otat kennelistä paperillisen koiran, näet kennelliiton KoiraNetissä montako pentuetta tulee vuodessa, jos niitä on kymmeniä, on syytä huolestua. Suomessa koirankasvatuksella ei elä ja suurin osa kasvattajista on tavallinen työssä käyvä ihminen. Mutta asiatonta kohtelua ja ei lemmikkimäiseen elämään olen törmännyt enenevässä määrin näiden suurten näyttelyharrastajien kohdalla (joilla on ehkä ne vahvimmat argumentit sekarotuisiakin vastaan). Sekarotuisetkin on tänä päivänä aika bisnestä, sekoitetaan pieniä rotuja, jotka myydään puhdasrotuisen hinnalla. Lisäksi tänne ostetaan kokonaisia pentueita alaikäisiä pentuja, jotka myydään oman mussun pentuina kalliiseen hintaan, nämä on usein salakuljetettuja, ilman rokotuksia ym. Ehdottomasti olen pentutehtailua vastaan ja suosittelen kaikkia lukemaan nämä artikkelin KLIK, jos olet hankkimassa koiranpentua, papereilla tai ilman ja etenkin jos ajatuksesi on, että koira ei tarvitse papereita, koska en käy näyttelyissä. Se ei ole syy olla ottamatta paperillista, varmaan 95% paperillisista koirista menee ihan kotikoiriksi, eikä käy koskaan näyttelyissä. Edelleen isolle osalle kasvattajista ne omat koirat on kotikoiria, jotka käy harvakseltaan kehissä ja heille on ensisijaisen tärkeää, että pentu saa rakastavan kodin lemmikkinä ja bonuksena tulee vaan, jos käy pari kertaa kehässä.

Jos sekarotuisen ottaa, sitä ei kannata ottaa ummikkona. Ei ota sitä ekaa ilmoitusta, joka apulasta hyppää silmille söpönnäköisen koiranpennun kuvalla. Sekarotuiset on aivan ok, kun tuntee taustat. Kun koira on jonkun tutun tai tutuntutun, jolloin on nähnyt ehkä narttuakin enemmän. Ei ole väliä onko pentue vahinko vai tarkoituksella yhdistetty kivat kotikoirat, kunhan molempien luonne on hyvä mukava kotikoira. Ja mieluusti vielä molemat olisi terveitä ja rodut täydentäisivät toisiaan. Terveenpiähän sekarotuiset eivät ole, terveysluulot on kaupunkilegendaa ajalta, jolloin koirat saivat itse valita kumppaninsa, jolloin vahvimmat saivat pariutua. Ja jolloin heikkoja pentuja ei hyysätty, vaan luonto hoiteli jokaisen, joka ei elämän syrjästä pitänyt kovaa kiinni oli se pentu tai aikuinen. Rasittavat, hankalat, purijat, kusijat, sairaat ym vietiin navetan taakse, eivätkä ne päässeet jatkamaan sukua.

Itselläni on omakohtaista kokemusta molemmista, rotukoirista ja sekarotuisista. Molemmat on minulle tasaveroisia, en näe papereita koiralla ehdottomuutena. Olen harrastanut näyttelyitä ja niihin ne paperit on tarvinnut, siksi meillä on nyt ollut rotukoiria ja osittain myös siksi, että olen halunnut tietyn näköisiä, kokoisia ja luonteisia koiria. Aina tämä ei ole onnistunut, vaan elämän arvaamaton lotto on antanut meille rodulleen epätyypillisiä yksilöitä, joten ei se rotukaan aina takaa mitään, mutta ehkä vähän antaa suuntaviivoja. Seuraava koirani voisi aivan hyvin olla sekarotuinenkin, etenkin jos en enää niin halua käydä näyttelyissä. Eipä tulisi sanomista jos pitäisi turkin vaikka lyhyenä (näyttelyharrastajalta kaikki odottaa pitkiä näyttelyturkkeja ja sitä, että seuraavatkin olisi pidetty turkeiltaan, kuin kukkaa kämmenellä 😀 ). Ja voisi ottaa ihan minkälaisen vaan…

Pakko tähän perään vielä lisätä, kun multa tätä kysytään melkein päivittäin, ei, meille ei ole nyt tulossa mitään koiraa. Pupun jättämä aukko sydämessä on aivan liian suuri, me mennään nyt tällä kolmikolla. <3


Kun seuraavan koiran hankin…

Posted on

Minulla meni Pupun menehdyttyä maku näyttelyihin, ehkä siksi, että kun voitonriemuisena ja flow-tilassa saavuttiin kotiin ja kotona olikin koira siinä kunnossa, että piti tilata se viimeinen matka. Mutta ehkä myös siksi, että lopunpäiten niillä titteleillä ei ole mitään väliä, kunhan saisi edes sen koiran pitää luonaan. Onko jonkun random tuomarin 5 minuutin perusteella tehdyllä mielipiteellä koiran rakenteessa oikeasti mitään väliä? Kannattaako sellaisesta vielä maksaa? 😀

Olen tästä kirjoittanut aiemminkin, muistaakseni vuosi sitten, kun elää näyttelymaailmassa, niitä koiria tuppaa kertymään, koska sitä täydellistä ryhmävoittajaa ei vaan kotoa löydy, jokaisessa on joku pikkuvika. Ja kun ottaa pentua, niin sen pitää olla mahdollisimman täydellinen, ja sit saa odottaa sormet ja varpaat ristissä, tuleeko hampaita ja miten tulee, kääntyykö häntä selän päälle tai kasvaako koira juuri täydellisen kokoiseksi, täydellisellä turkinlaadulla… Ja jos se ei olekkaan täydellinen, niin kääk, sittenhän pitää taas ottaa uusi… Koiranhankinnasta puuttuu silloin se ajatus, mikä kauan sitten kyti rinnassa…

Muistan aina, kun kannoin ensimmäisen oman koirani Roosan pois kasvattajalta, meinasin pyörtyä rappukäytävässä pentu sylissä silkasta onnesta. Muistan kuinka istuin autossa vajaa kilonen aprikoositoy sylissä ja hoin, etten voi uskoa tätä, en voi uskoa tätä. Roosa oli viallinen jo hankittaessa, sillä oli alapurenta, siksi oli aivan sama millaiseksi se kehittyi ja Roosa saikin pitää lähes koko elämänsä viiksiä ja olla nakuturkissa, ei niillä ollut väliä, koska tärkeintä oli itse Roosa, koira. Vähän sama tunne oli, kun Pilven kuoltua, kaksi päivää mietin mitäs nyt ja silmät osui Pupun ilmoitukseen, lemmikkitasoinen lemmikkikotiin. Ja se onni kun pieni villi piraijapentu tuotiin kotiin…

Näyttelyt määrittelee turkkirodulla hirmuisesti koiran pitoa. Ei voi leikellä takkuja hankalista kohtaa tai pitää turkkia helpon lyhyenä. Ei voi pukea, koska takut. Ei voi pukea leveää pantaa tai valjaita, jotka olisi koiran pitkälle kivuttomalle elolle oleellisia, koska ne kuluttaa näyttelyturkkia. Turkkia pitää säästää ja varjella. Vaikka meillä ei niinkään ole, niin silti turkin kautta pitää ajatella monia asioita. Ja onhan se hintavampaakin, pitää olla tietyt hienot aineet ja pelit ja vehkeet, ettei vain mene ja pilaa turkkia itse… Puhumattakaan ruuista ja ”lisävitamiineista”.

Toivon, että seuraavan kerran kun olen hankkimassa koiraa, en lähde etsimään sitä ajatuksella näyttelyt, vaan että löytäisin tuon vanhan tunteen, jolloin koira tulee meille koiraksi, itselleni tärkeäksi, oli hampaat ja hännät miten vaan… Ja jos sitten kasvaisikin kauniiksi, niin voihan toki siellä kehässä pyörähtää.

Nyt meillä on 3 helppoa aikuista koiraa ja olen niin onnellinen tunteesta, että nämä saan vielä pitää ja toivottavasti ne ilostuttavat elämäämme ainakin 10 vuotta. Me vaihdettiin pannat kuluttaviin valjaisiin koirien hyvinvoinnin tähden ja aiomme pukea huonoille keleille, viis turkeista. Nyt ei ole tärkeää näyttelyt, vaan se, että nämä kolme on vielä meillä 🙂

Maailman onnellisin ihminen. 1997 Ensimmäinen ihan oma koira sylissä, Roosa <3

Maailman onnellisin ihminen. 1997 Ensimmäinen ihan oma koira sylissä, Roosa <3

Kainalossa

Voiko olla onnellisempaa hetkeä, päiväunet pentu kainalossa <3