Päästiin kuin päästiinkin Unia katsomaan Pukinmäen koirapuistoon. Oli ihana nähdä neitiä, joka oli avoimen hämmästynyt, kun pölähdettiin paikalle. Alkujärkytyksen jälkeen neiti näytti tunnistavan meidät, mutta eihän sitä niin ehdi moikkailemaan kun pitää juosta muiden kanssa. Ilo ja Naomi ei jostain syystä vaikuttaneet kovin ilahtuneilta, että heidät raahataan pakkaseen ja tuuleen, jonnekkin KOIRApuistoon ja josta kaiken päälle, löytyi vielä UNI!

Ihana nähdä Unin viilettävän entiseen malliin pitkin puistoa Crinon kanssa. Koirasta oli jotenkin hävinnyt se pahin terä, se ei nimittäin hyppinyt meitä ketään muussiksi ja vaikutti jotenkin ainakin hitusen rauhallisemmalta, vaikka eihän tuosta rauhallista millään saa . Koira myös totteli hienosti käskytystä, eikä pöllöillyt niin, että sitä olisi joutunut kovemmin komentaa (kuten ennen joutui, kun se oli kuin yliviritetty jousi). Jännästi koira tuntui keltä tahansa ystäväni koiralta, ei enää omalta, meidän Unilta. Siltä, ettei sitä enää tunne kuin omia taskujaan. Toisaalta, hyvä niin, vaikkain sanoin Liisalle, että jos hätä tulisi ja Uni tarvitsisi uuden kodin, niin ihan varmasti sille löytyisi paikka meiltä.Todella hieno koira, oli vain väärään aikaan väärässä paikassa, kun elämä tekee yllätyksiä. Mutta nyt Uni on varmasti ihan oikeassa paikassa

KUVAGALLERIAA TAPAAMISESTA TÄÄLLÄ

Ilo haistelee epäuskoisesti, mutta kyllä, se on Uni.

Naomin ilmeestä näkee, mitä mieltä se on Unista…

Sama vanha Uni!

Ja Unilla oli hauskaa elämänkumppaninsa Crinon kanssa.

Porukkaa riitti, koska olimme villakoirien puistotapaamisessa.

Ja mustia isoja melkein vilisti silmissä (Uni edellä ja pojat perässä).

Ja sitten mentiin katsomaan parkkipaikalle autoon jätettyä Pupua (kun sillä on se juoksu) ja voi onni, sisko löytyi!

Ja vähän päästiin verestämään vanhoja muistojakin.

Ja turpiinhan sitä pikkusiskoa oli vedettävä, että muistaa missä kaappi seisoo

Onnellinen, elämäniloinen Uni, kieli lerpattaen, silmät kierossa. Olen niin onnellinen sen puolesta, että löydettiin sille täydellinen koti.

Koirat ovat hyvin sopeutuneet vauvaan, enää Pupukaan ei huolestu, kun vauva itkee. Olen nyt opettanut, että jos vauva on viltin päällä lattialla, niin viltille ei saa koskea tassullakaan. Hieman haastavaa harjakoirien kanssa, joita vetää puoleensa kaikki pehmeä ja lämmin. No saa nähdä mitä koirat tuumaa, kun vauva lähtee liikenteeseen, mutta onneksi ne on melkoisen tottuneet tuohon vilinään, mitä meillä on. Oletin itseasiassa Naomilta tylympää kohtelua vauvaa kohtaan, kun ei ole semmoisia nähnyt, mutta samalla lailla se yrittää pusutella, kuin muutkin koirat.

Puhuin tuossa Liisan kanssa puhelimessa, pari päivää sitten ja sovimme Unin jatkosta. Elikkäs koeaika on sujunut hyvin ja Unista tulee Liisan ja Ernon koira. Päätös tuntuu edelleen oikealta, vaikka Unia miettiessä ja kuvia katsoessa, ei kyyneliltä voi välttyä. Hyvin raskas päätös on ollut. Uni on, Grinon blogin videon perusteella, rauhoittunut selkeästi. Varmasti on auttanut paljon, kun Crinon luona pääsee paljon lenkeille, koulutetaan ja aktivoidaan paljon. Ja elämä on siellä kumminkin yleisesti ottaen rauhallisempaa, kuin meillä. Tosin onhan se houdini sielläkin availlut ovia mm. rappukäytävään .

Naomi on selkeästi muuttunut Unin lähdettyä. Tuntuu, että siitä on tullut villimpi (ja onnellisempi). Olen joutunut jopa hieman komentamaan sitä, kun saa hyppy-juoksu-hepulin aamulla pihalle lähtiessä, niin, ettei meinaa hihnaa saada kaulaan (ja juu, kyllä puhun Naomista). Pupun juostessa pihalla, Naomi on myös innostunut ja ottanut leikkiasentoa ja meinannut lähteä jahtaamaan Pupua…

Muuton jälkeen pikku kauppa on kävelymatkan päässä ja siellä tulee silloin tällöin kipaistua pikaisesti. Olen ollut hämmästynyt, miten koirat on osanneet nätisti odottaa ulkona, kun niitä ei ole koskaan siihen opetettu (En yleensä jätä koiria minnekkään kaupan ulkopuolelle, mutta tuohon olen nyt muutaman kerran jättänyt hyvin lyhyeksi ajaksi).

Unin viimeiset hetket kotona, kun Liisa ja Erno tuli Unia hakemaan koeajalle, monta viikkoa sitten.