Jekulla oli toiseksi viimeinen kerta rallytokoa, jos oikein laskin. Poika on edistynyt huimasti ja on todella innokas tekijä. Viime kerralla meillä oli kokeeksi leikkimielinen kilparata. Eka kokeilu meni ihan pilalle, kun olin hermostunut, enkä tajunnut palkata tarpeeksi tiheään joka suorituksen jälkeen. Jekku alkoi miettimään, että mitä kun ei mitään tipu ja emäntäkin on ihan kummallinen. Jekku vaan halusi koko ajan haistella, kun ei keksinyt mikä ihme emäntään meni ja mitä hänen pitäisi tehdä. Kun rataa tehtiin toiseen kertaan rauhotuin itse, leikin, että suoritan yhden kyltin kerrallaan, enkä mieti, että tässä olisi joka rata. Lisäksi palkkasin koiran joka kyltin oikeasta suorituksesta. Nyt Jekku sitten toimi niinkuin kuuluukin, iloisena, innokkaana ja hyppivänä.
Näyttelytaustasta on etua treenaamisessa. Jekku osaa rentoutua pöydälle jätettynä ja odottelee rauhassa omaa vuoroaan. Myös radan harjoittelu ilman koiraa sujuu, koska Jekku pysyy kyllä pöydällä, kun sen sinne laittaa. Lisäksi Jekku on tottunut möykkääviin koiriin, eikä provosoidu toisten haukunnasta.
Harmiksemme rally-toko muuttaa tuosta vierestä tattarisuolle ja emme sitten jatka siellä. Olin niin miettinyt aloittavani myös Hupin kanssa treenin… No ilmoitin jo Jekun takaisin harjakoirien agilityyn, jatketaan sitten siellä harjoituksia lokakuusta.
Kohta pitäis lähteä suoritukseen…
Tossa ois lähtö
Näyttelytausta on kätevä suoritusten välillä. Koira osaa rentoutua pöydällä.
Pupulla oli niin onni, kun kahden viikon sairasloma loppui ja vapaus juosta palasi. Voi sitä koiran onnea kun se hulluna juoksi Hupin kanssa ympäri pihaa.
Yksi oli niin onnellinen
Ja näillä kahdella vauhtia riitti
Naomin vaanintaa…
Syksy on tullut, Jekku näyttää nyt taas pääosin tältä, likaiselta rakkikoiralta.
Joskus sitä miettii koiranjalostuksen järkevyyttä… Etenkin kun on pessyt, föönannut ja selvittänyt, jälleen kerran, parin pojan turkin. Rakenteesta on puhuttu paljon, mutta turkeista ei niinkään. Onko oikeasti järkeä jalostaa koiria, jotka takkuuntuvat pahimmillaan päivässä – parissa ja ulkonäkö vaatii jatkuvaa pesemistä. Sateisella kelillä, lumessa, kurassa, koira tietenkin takkuuntuu ja turkki menee huonoksi välittömästi. Miten sellainen koira voi elää täysipainoista koiran elämää, jos vertaa vaikka sileäkarvaiseen turkkiin. Ei ole koiranelämää olla takussakaan. Jotain on pielessä, kun koira ei voi syödä ruokaa, ilman että korvakarvat pitää paketoida, niin ettei ne ole ruuassa (ja siellä ulkona kurassa). Tukka pitää laittaa kiinni, jottei se hankaa silmiä tai poista koiran näkyvyyttä, pahimmillaan turkki silmissä voi aiheuttaa silmätulehduksia. Pompuloita pitää vaihtaa usein, jottei niiden alla oleva karva takkua. Ja nämä asiat koskee aikalailla tietenkin näyttelykoiria, joilla halutaan pitää turkki, mutta myös kotikoiria, joiden turkki on luvattoman usein pitkänä ja takussa, vaikka ne voisi olla lyhyeksi ajeltuja.
Olen aina sanonut, että meillä koirat saavat elää täysipainoista koiranelämää turkeista huolimatta, näinhän se on. Mutta silti sitä miettii, kun koirat pääsevät ihanalle metsälenkille kosteaan syyssäähän, koirat nauttivat ja painaltavat menemään… kunnes… turkin alaosa on niin täynnä oksia ja muuta metsän roskaa, että eteneminen pysähtyy. Oksia pitää riipiä turkista jo kävellessä, jotta eteneminen taas onnistuisi. Kotiin tultua saakin alkaa setviä turkkia risuista ja männynkävyistä, turkki on taas takkuuntunut ja pitäisi tehdä täyspesu, tunnin metsälenkin perään… Ja jos huomenna mentäis taas vaikka sorakuopalle juoksemaan, pitäisi taas tehdä täyspesu, koska märkä hiekka on täysi turkin surma. Jos multa kysytään, niin koirat olisi onnellisimpia pitkät liehuturkit lyhyeksi ajeltuna ja partakarvat säästettynä…
Treenaamme Rally-Tokoa usean löytökoiran kanssa. Sekarotuisia ja elämäänsä tyytyväisiä karvakorvia, joita ei turkkihuolet vaivaa. Sen verran monta vuotta olen näyttelyturkkeja laittanut, että tuntuu jo siltä, että seuraava koira voisi olla jo helpompi turkiltaan 😀 Miten paljon lisää saisi vapaa-aikaa, jos ei tarvitsisi viettää tuntikausia viikossa pesuhuoneessa ja föönin varressa… Nyt kun on töissä, jokainen tunti on kullan arvoinen.
Pupu jo luopui taas turkistaan häntäleikkaukseen mennessään, näin ei tarvitse takkuuntua, kun on muutenkin kipeänä.
Turkinhoidon unelma sää, kuiva ja aurinkoinen, ikävä kyllä suomessa ei aina ole tälläistä…
Pari kuukautta meillä syötiin täysbarffia ja nyt on siirrytty pikkuhiljaa 50-50 ruokavalioon. Barffi pelkästään syötettynä on meidän laumalle kallista, etenkin kun haluan päästä helpolla ja syöttää valmiita ruokia. Ja kun Hupi syö saman annoksen kuin Pupu 😀 Niinpä pikku hiljaa mielessä kyti lisätä vähän nappulaa ruokavalioon, etenkin kun raa’alla ei ollut niin mielettömiä muutoksia. Tai no Hupilla oli, mutta muut koirat oli aikalailla entisensä. Hupin korvat parani, eikä hiivaa tai muita vaivoja tullut.
Hupi on voittanut sen verran noita nappuloita, että käyttämättömiä nappulasäkkejä täällä lojuu ja barffiin siirtyessäkin meillä oli tynnyrillinen nappulaa ja niistä aloitin. Hupin kanssa tuli vaan ongelma, kun se ei nyt selkeästi oikein viljan kanssa tule toimeen. Niinpä nyt Hupi syö omaa nappulaansa. Muilla on menossa Cibaun kala-riisi ja Hupilla on Virbacin Dermal. Ja puolet annoksesta on lihaa, ei mitään liha-kasvispötköä, vaan pelkkää lihaa. Tälläisellä ruokavaliolla on etunsa, koira saa tarpeeksi tarvitsemaansa lihaa ja kun puolet on nappulaa, koira saa myös tarpeeksi ravintoaineita, eikä tarvitse lisätä mitään lisävitamiineja.
Jekku oli eilen rally-toko harjoituksissa. Ja todella hyvin pojalla meni. Vaikka Jekulla ei ole juuri mitään koulutuspohjaa, niin todella nopeasti se hoksasi asioita. Intoa riitti ehkä liikaakin ja etujalat ei meinanneet pysyä maassa. Ja sikälikin meni hyvin, että paikalla oli myös narttuja, sekä rähjäävä uros, mutta Jekku totesi olevansa töissä, eikä silloin muihin kiinnitetä huomiota.
Tunnilla harjoiteltiin ensin ihan sivulle tuloa ja parin askeleen siirtymiä. Seuraaminen on oleellisin liike rally-tokossa ja siksi sen pohja luodaan ensin. Jekun on vaikea tulla ihan viereen istumaan, mutta tosi hyvin se silti nyt tuli. Sen jälkeen oli vuorossa pyörähtäminen, niin, että omistaja kiertää koiran ympäri ja koira seuraa mukana, takajalkojen pysyessä aikalailla paikallaan. Sitten otettiin vielä sivulta eteentuloa ja palaamista sivulle, aika monet perustuu myös tähän.
Kotiläksyksi tuli tuon sivulletulon ja pienien seuraamisten harjoittelu, edessä istuminen ja lisäksi koiran motoriikan parantaminen. Monet koirat ei osaa oikein hallita peräpäätään, juuri näissä pyörähdyksissä, joita tehdään molempiin suuntiin sekä peruuttamisessa. Eli koiraa pyöritellään namin perässä molempiin suuntiin ja peruutellaan, ilman käskyjä. Jekulla nuo kaikki onnistui jo treenipaikalla ilman ongelmia, sillä on keho hallussa.
Koska treenit oli tuossa lähellä, päätin mennä sinne pyörällä. Jekku oli niin innoissaan, se on huskyksi syntynyt. Otin melkoisessa vauhdissa videota pojan menosta… Onni on päästä vetämään niin kovaa kuin pääsee…
Hienosti jo sivulla, emännällä vaan hihna liian kireällä…
Kirjoitin aikasemmin näyttely- ja lajiharrastajien koiramääristä. Toinen yleinen ilmiö, mitä olen huomannut, on katoaminen tokomaahan. Olen tutustunut useaan ihmiseen pääosin näyttelyiden kautta, jossain välissä joku innostuu tokoilusta tms lajista ja intoutuu siitä entistä enempi ja sen jälkeen ei enää näyttelyissä törmätäkkään. Koiratuttu on kadonnut tokomaahan ja saattaa kerran vuodessa piipahtaa jossain näyttelyssä. Jotain kiehtovaa on tokomaassa oltava, koska se tempaisee niin vauhdilla ja syvälle. Ensi viikolla tiistaina, tehdään Jekun kanssa hyppäys kohti tokomaata tai no rallytokomaata, saapa nähdä viekö se mukanaan vai pysytäänkö me vielä näytteyihmisinä, ainakin pelastusrenkaana laitoin pari syksyn ilmottautumista lisää 😀
Rentoreiskat kesäpäivillä, keskellä näyttelyä, koirien ja ihmisesten kävellessä ohi, pojat veti unta kuuppaan.
Vietimme viikonlopun ceskykerhon kesäpäivillä Säkylässä. Tulimme paikalle lauantaina ja mökin saatuamme alkoi ulkomuototuomari Kirsti Louhen näyttelykoulutus. Tällä kertaa pojat saivat mennä koirien kanssa harjoittelemaan, itse käväsin vain Pupun kanssa ja viimeisenä tyhjään kehään pääsi vielä Naomi loistamaan. Ja se loistikin, vaikka tuomari katsoi, koska oli yksin. Pupu teki klassiset, pussaili tuomaria. Ja juoksi päättömänä kehässä, pakko oli komentaa se seuraamaan, jottei juossut kontaktia pidellen, metrin edellä… Pojillakin sujui hyvin, hihnat vähän kireinä vain, kun ei ollut luottoa koiraan vielä.
Seuraavana päivänä oli ceskyjen clubshow, mukana oli kolmisenkymmentä ceskyä ja muutama muunrotuinen. Hupi kisasi 10 muun ceskyuroksen kanssa ja tuli uskomattomasti urosten neljänneksi, mukana oli kumminkin useita valiouroksiakin.
Tuomari Kimmo Mustonen
Kookas, mutta tyypiltään oikea juniori uros. Purenta ok. Oikealinjainen, hyvä pää. Hyvät silmät ja oikea ilme. Kookkaat korvat. Hyvä kaula ja selkälinja. Hieman niukasti kulmautunut edestä, sopivasti takaa. Hyvä runko ja luusto. Hyvä karvanlaatu. Häntä nousee liikkeessä turhan korkealle. Vaivattomat tehokkaat liikkeet. Miellyttävä luonne. Esitetään hyvin.
JUK-2, KP, PU-4
Näyttelyn jälkeen oli vielä 30m juoksukilpailu, ensin ceskyille, sitten muiden rotuisetkin. Hupilla vähän lähtö viivästyi, kun ei se oikein tajunnut mikä oli homman nimi, mutta hienosti viidenneksi ceskyissä juoksi. Jekku juoksi seuraavana, mutta kun se päästettiin lähtöviivalta irti, se sanoi selkeästi minulle, ”venaa hetki” ja meni nostamaan jalkaa juoksuradan reunaan! Ja sen jälkeen se pinkoi minkä jaloistaan pääsi… Pirun poika, ilman moista se olisi ollut todella nopea, nyt se oli vääränrotuisten viides. Mutta Pupu, se tiesi mikä oli homman nimi, joskus tokotreeneissä on harjoiteltu samalla tavalla nopeaa luoksetuloa. Pupu tuli kaikista koirista, niin vääränrotuisista kuin ceskyistä nopeiten ja voitti. 30m matkalla aika oli noin 3,30sek.
Olen miettinyt viime päivinä ihmisten koiramääriä. Ei saisi yleistää, mutta monesti näyttelyharrastajilla on enempi koiria, kuin niillä, jotka harrastavat innokkaasti jotain lajia. Tähän on ihan selkeä selityskin, koirilla on usein vikoja, jotka estävät niiden menestyksen näyttelykehissä, vaikka ne muuten olisivat täydellisiä. Korva vähän vinossa, hammas puuttuu tai pieni väri virhe (meiltä löytyy nuo kaikki 😀 ) Niinpä hankitaan ehkä uusi kilpakumppani, toivoen, että sen kanssa sitten niitettäisiin menestystä. Näyttelytreenaus ei peruskoiralta isoja vaadi, pentuna pidetään huolta, että vieraat on kivoja ja saa kosketella, sitten harjoitellaan vaan vähän remmikävelyä kehään ja pienillä pöydällä olo, suuria ei vaadita. Koiria voi olla useita, koska niiden treenaamiseen ei mene vuosia.
Tottelevaisuus ym lajien treenaajilla on yleensä yksi koira erityisesti treenin alla. Koska treenataan huolella, on ajan jakaminen useammalle jo aikaa vievämpää. Joskus on kaksikin, vanha jo hyvin koulutettu ja nuori uusi jota treenataan aktiivisesti. Treenaajalla ei millään voisi olla 5 koiraa treenauksessa kilpailutasoisesti.
Olen itse taas innostunut jotenkin kouluttamisesta, niin näitä asioita tulee mietittyä. Naomi meillä on rajattu kaikesta harrastamisesta ulos, mutta mulla ois oikeesti 3 hyvää harrastuskoiraa täällä, päätä sitten aina kenet valitset minnekkin ja kun ois niin kiva nyt mennä Jekun kanssa sinne rallytokoon ja sit Pupun kanssa tokoon ja mitäs Hupin kanssa keksittäis… Ei näin perheellisen aika riitä koko porukan kouluttamiseen kaikissa koulutuksissa. Pitää valita sitten yksi, jonka kanssa tekee enempi ja samalla tuntee koko ajan huonoa omatuntoa siitä, että toisistakin koirista tämä olisi varmasti tosi kivaa.
Kun Jekku tuli muotovalioksi, tipahti vähän tyhjiöön, että mitäs sitten. No toki cacibeja pitää nyt lähteä keräämään, mutta en tiedä onko minusta lähtemään ulkomaille näyttelyyn. Hetkittäin koko näyttelytouhukin tuntuu ihan urpolta ja silti mulla on 3 näyttelyilmottautumista sisässä, yksi jokaiselle koiralle tässä kuussa. Hauskoja hetkiä oli mm. Honkajoella, jossa Jekku valioitui, kun katsoin löwchen rodun arvostelua: ”Miksi noilta on ajeltu peppu kaljuksi?”, ”sama kuin ajelisin Jekun pyrstön”… Niin ja samaan aikaan mulla oli kotona peppu paljaaksi ajeltu koira, jolla oli vielä kivat sämpyläpallot siellä lisänä 😀 Että onko näissä näyttelyjutuissa oikeasti järkeä 😀
Hupi omistaa hassut korvat, välillä ne on ihan ceskyn korvat, mutta koira osaa höristää niitä ylöspäin, jolloin ollaan hyvin kaukana kauniista ceskyn päästä. Välillä korvat voi olla puoli päivää ihan pöljästi ja sitten yhtäkkiä palaavat paikalleen. Kun korvissa oli hiivaa, niin ne olivat pitkään ihan hullusti, silloin piti alkaa miettimään, että jos ne nyt jäävät noin, niin mitäs sitten, siihen kosahtaa koko näyttelyura. Siinä mietit juuri tätä näyttelyjen järkevyyttä, muuten täydellinen mutta mitä jos noi korvat jääkin lopulta pieleen, niin koira on arvoton. Jos haluat jatkaa näyttelyharrastusta, niin sinun on hankittava taas uusi koira (ja jos tilaa ei ole, niin antaa se epäkelpo pois). Itselleni koirien maksimimäärä on ehdottomasti 4kpl ja koska meillä ei koiria kierrätetä, niin piti alkaa miettimään että mitäs me sitten tehdään. No me alettiin harjoitella katsekontaktia, joka on tottelevaisuuskoulutuksen perusta 😀 No korvat elää omaa elämäänsä ja ainakin tähän asti ne on olleet kehässä aina hienosti ja kotonakin jos ei ole liian vauhdikas meno päällä.
Hei olen Hupi ja osaan nostaa korvani myös näin 😀
Mut sit kun haluun olla ceskyn näköinen, pidän ne näin… 😀
Jekun valiotaulu, kaikki mitä valioitumiseen tarvittiin…
Ja sit valio kauneimmillaan. Tänään jo vitsillä heitin, että nyt lähtee turkki… kastumisen jälkeen huomenna on edessä pesu tai muuten tulee iiiiso takku… Tahtoo sen normirakenteisen helppoturkki koiran, josta ei lähde karvaa 😀
Ja sitten vielä ihana Naomi, joka näyttää mikä on kivointa, tehdä hommia ja saada siitä namia, viis tittelit ja turkit 😀
